maanantai 14. lokakuuta 2019

Jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija

On täysin tavallista, että pähkäilemme elämäntilanteitamme ja arjen ongelmiamme lähipiirimme kanssa. Joskus jo pelkkä asioiden ääneen sanominen saattaa auttaa jäsentämään asioita omassa päässä. Toisinaan taas on mielenkiintoista keskustella mieltä askarruttavista asioista toisen ihmisen kanssa ja pohtia asiaa eri näkökulmista. Joku ehkä kaipaa konkreettisia neuvojakin.
Mutta kuinka paljon kannattaa kuunnella ja noudattaa muiden antamia neuvoja? 

Yleensä lähes kaikilla ihmisillä on mielipiteensä siitä, mitä meidän pitäisi tehdä tilanteessa kuin tilanteessa. Jos itse olisin ottanut vakavasti kaikki neuvot, jotka minulle on elämäni aikana annettu, elämäni olisi varmasti ollut todella erilaista. Esimerkiksi, jos olisin alkanut syömään rivakasti lisää joka kerta kun minulle on sanottu että olen laihtunut ja minun pitäisi syödä enemmän, olisin varmasti tähän mennessä triplannut painoni. Lisäksi en olisi matkustanut, en olisi seurustellut, en olisi alkanut harrastaa tanssia, en olisi esiintynyt, en olisi asunut ulkomailla, en olisi kokeillut laskuvarjohyppyä enkä liitovarjohyppyä tai kiitänyt vaijerin varassa puolentoista kilometrin matkaa vuorelta toiselle. Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin.
Tänä päivänä neuvot eivät pääty vain minuun, vaan minulle neuvotaan kuinka minun tulisi toimia myös isäni kanssa. Olen hoitanut huonokuntoisen isäni kotia nyt viimeiset vuodet; siivoan, teen ruokaostokset ja hoidan kaikenlaisia muitakin asioita. Vaikka on rankkaa, teen kaiken silti mielelläni. Onhan kyseessä on oma isäni, joka on minulle rakas ja haluan omalta osaltani tehdä hänen viimeisistä ajoistaan edes vähän paremmat. Hyvin usein saan kuulla, että minun pitäisi ulkoistaa siivous ja isäni hoito, jottei minun tarvitsisi siellä käydä. Koen tämän hieman ristiriitaisena. Yleensähän puhutaan, että Suomessa vanhukset jätetään helposti oman onnensa nojaan. Ja kun minä huolehdin vanhasta ja huonokuntoisesta isästäni, minua kritisoidaan.

Olen muuten itsepäinen ja huono vastaanottamaan neuvoja tai toimimaan niin kuin muut ehdottavat. Viime viikolla menin taas kerran itsepäisesti siivoamaan isäni asuntoa illalla töiden jälkeen. Paikalla ollessani isäni sai rajun sairauskohtauksen ja ajattelin jo että hän kuolee siihen käsiini. Onneksi ammattitaitoinen hätäkeskus ohjeisti minua sillä aikaa kun ambulanssi oli matkalla. Isäni pääsi sairaalaan ja minulta pääsi itku helpotuksesta. Kiitin mielessäni sitä, että taas kerran olin mennyt isäni luokse siivoamaan, vaikka minua on neuvottu tekemään toisin. Jos en olisi sattunut paikalle, isäni ei mahdollisesti olisi enää hengissä.

Neuvojia meillä riittää aina, mutta ovatko nämä neuvojat valmiita myös kantamaan vastuun jos teemme, kuten he sanovat? 

Elämäntaidon valmennuksessa uskotaan siihen, että jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija. Vain me itse voimme tietää, mitä oikeasti ajattelemme, mitä tunnemme, ja mikä toimii juuri meille. Kun teemme päätöksemme ja valintamme itse, kannamme niistä myös vastuun. Elämäntaidon valmentajan tehtävä on auttaa valmennettavaa löytämään omat ratkaisunsa. Neuvominen ei kuulu valmentajan repertuaariin, vaikka moni niin virheellisesti luulee.

Suuri osa ihmisistä pohjimmiltaan haluaa auttaa kertoessaan mielipiteitään ja neuvojaan. Kuitenkin itse uskon vakaasti siihen, että ihmiset kysyvät kyllä neuvoa silloin, kun sellaista kaipaavat. Monesti paras apu saattaa olla ihan vain läsnäolo, toisen kuunteleminen ja kannustaminen. Uupuneelle ihmiselle kaikenlaisten neuvojen jankuttaminen saattaa vaan tuoda lisää stressiä ja saada hänet sulkeutumaan ja suojaamaan itsensä kritiikiltä tuntuvilta neuvoilta.

Jos on epävarmuutta siitä, mikä lähestymistapa on ystävälle tai läheiselle paras, kannattaa sitä kysyä häneltä itseltään. Kun olettamisen sijaan kysyy, ei voi mennä vikaan. ”Miten voisin sinua auttaa?”  tai ”Mitä toivoisit minulta tässä tilanteessa?”. 
Kysyminen, kuuntelu ja kunnioittaminen; näillä pääsee pitkälle. 


 
  


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti