maanantai 14. lokakuuta 2019

Jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija

On täysin tavallista, että pähkäilemme elämäntilanteitamme ja arjen ongelmiamme lähipiirimme kanssa. Joskus jo pelkkä asioiden ääneen sanominen saattaa auttaa jäsentämään asioita omassa päässä. Toisinaan taas on mielenkiintoista keskustella mieltä askarruttavista asioista toisen ihmisen kanssa ja pohtia asiaa eri näkökulmista. Joku ehkä kaipaa konkreettisia neuvojakin.
Mutta kuinka paljon kannattaa kuunnella ja noudattaa muiden antamia neuvoja? 

Yleensä lähes kaikilla ihmisillä on mielipiteensä siitä, mitä meidän pitäisi tehdä tilanteessa kuin tilanteessa. Jos itse olisin ottanut vakavasti kaikki neuvot, jotka minulle on elämäni aikana annettu, elämäni olisi varmasti ollut todella erilaista. Esimerkiksi, jos olisin alkanut syömään rivakasti lisää joka kerta kun minulle on sanottu että olen laihtunut ja minun pitäisi syödä enemmän, olisin varmasti tähän mennessä triplannut painoni. Lisäksi en olisi matkustanut, en olisi seurustellut, en olisi alkanut harrastaa tanssia, en olisi esiintynyt, en olisi asunut ulkomailla, en olisi kokeillut laskuvarjohyppyä enkä liitovarjohyppyä tai kiitänyt vaijerin varassa puolentoista kilometrin matkaa vuorelta toiselle. Tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin.
Tänä päivänä neuvot eivät pääty vain minuun, vaan minulle neuvotaan kuinka minun tulisi toimia myös isäni kanssa. Olen hoitanut huonokuntoisen isäni kotia nyt viimeiset vuodet; siivoan, teen ruokaostokset ja hoidan kaikenlaisia muitakin asioita. Vaikka on rankkaa, teen kaiken silti mielelläni. Onhan kyseessä on oma isäni, joka on minulle rakas ja haluan omalta osaltani tehdä hänen viimeisistä ajoistaan edes vähän paremmat. Hyvin usein saan kuulla, että minun pitäisi ulkoistaa siivous ja isäni hoito, jottei minun tarvitsisi siellä käydä. Koen tämän hieman ristiriitaisena. Yleensähän puhutaan, että Suomessa vanhukset jätetään helposti oman onnensa nojaan. Ja kun minä huolehdin vanhasta ja huonokuntoisesta isästäni, minua kritisoidaan.

Olen muuten itsepäinen ja huono vastaanottamaan neuvoja tai toimimaan niin kuin muut ehdottavat. Viime viikolla menin taas kerran itsepäisesti siivoamaan isäni asuntoa illalla töiden jälkeen. Paikalla ollessani isäni sai rajun sairauskohtauksen ja ajattelin jo että hän kuolee siihen käsiini. Onneksi ammattitaitoinen hätäkeskus ohjeisti minua sillä aikaa kun ambulanssi oli matkalla. Isäni pääsi sairaalaan ja minulta pääsi itku helpotuksesta. Kiitin mielessäni sitä, että taas kerran olin mennyt isäni luokse siivoamaan, vaikka minua on neuvottu tekemään toisin. Jos en olisi sattunut paikalle, isäni ei mahdollisesti olisi enää hengissä.

Neuvojia meillä riittää aina, mutta ovatko nämä neuvojat valmiita myös kantamaan vastuun jos teemme, kuten he sanovat? 

Elämäntaidon valmennuksessa uskotaan siihen, että jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija. Vain me itse voimme tietää, mitä oikeasti ajattelemme, mitä tunnemme, ja mikä toimii juuri meille. Kun teemme päätöksemme ja valintamme itse, kannamme niistä myös vastuun. Elämäntaidon valmentajan tehtävä on auttaa valmennettavaa löytämään omat ratkaisunsa. Neuvominen ei kuulu valmentajan repertuaariin, vaikka moni niin virheellisesti luulee.

Suuri osa ihmisistä pohjimmiltaan haluaa auttaa kertoessaan mielipiteitään ja neuvojaan. Kuitenkin itse uskon vakaasti siihen, että ihmiset kysyvät kyllä neuvoa silloin, kun sellaista kaipaavat. Monesti paras apu saattaa olla ihan vain läsnäolo, toisen kuunteleminen ja kannustaminen. Uupuneelle ihmiselle kaikenlaisten neuvojen jankuttaminen saattaa vaan tuoda lisää stressiä ja saada hänet sulkeutumaan ja suojaamaan itsensä kritiikiltä tuntuvilta neuvoilta.

Jos on epävarmuutta siitä, mikä lähestymistapa on ystävälle tai läheiselle paras, kannattaa sitä kysyä häneltä itseltään. Kun olettamisen sijaan kysyy, ei voi mennä vikaan. ”Miten voisin sinua auttaa?”  tai ”Mitä toivoisit minulta tässä tilanteessa?”. 
Kysyminen, kuuntelu ja kunnioittaminen; näillä pääsee pitkälle. 


 
  


keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Ajatuksia riitelystä

Miksi riitelyä pitäisi erikseen ajatella, kun on loputtomasti muitakin (ja huomattavasti mieluisampia) asioita, joilla täyttää mielensä? Niinpä. Mutta kun kommunikointi- ja konfliktinratkaisutaitomme ovat kuitenkin sen verran suorassa yhteydessä ihmissuhteidemme laatuun, niin onko meillä oikeastaan varaa olla niitä ajattelemattakaan?

Se, kuinka riitelemme, kertoo paljon luonteestamme. Yksi räjähtää herkästi, haukkuu ja nimittelee, kun toinen taas käy rauhallisesti ääntä korottamatta epämieluisat faktat läpi. Joku taas ei kykene lainkaan kommunikoimaan riitatilanteessa, vaan sulkeutuu itseensä ja ehkä jopa pakenee paikalta.

Ihmissuhteissa riitaa ja konfliktitilanteita tulee toisinaan, enemmän tai vähemmän. Ongelma ei niinkään ole se, että riidellään, mutta ennemminkin se, miten riidellään. Jos kahdella ihmisellä on täysin erilaiset riitelytavat, se yleensä aiheuttaa oman lisänsä pottiin. Jos toinen yrittää selvittää asiaa tyynesti keskustellen ja toinen vastaa siihen rähjäämällä ja solvaamalla, ratkaisun saaminen tähän riitaaan saattaa olla aikamoisen vaikeaa.

Saamme varmasti ensimmäiset riitelyn mallit jo lapsina kotoamme. Itse muistan omasta lapsuudestani ja nuoruudestani, että vanhempani riitelivät paljon. Lapsena tämä tietysti ahdisti, mutta myöhemmin olen oppinut arvostamaan todella paljon sitä, miten vanhempani riitelivät. Vaikka ääniä korotettiin, meillä kuitenkin niinsanotusti asiat riitelivät, ei ihmiset. En muista vanhempieni koskaan nimitelleen tai haukkuneen toisiaan. Omasta riitelytyylistäni tuli sitten hyvin samanlainen kuin mikä vanhemmillani oli. Kun jouduin ensi kertaa elämässäni riitatilanteeseen agressiivisen haukkujan ja nimittelijän kanssa, järkytyin todella pahasti. En tiennyt, että sellaista oli edes oikeasti olemassa. Lamaannuin kaikista kauheista asioista, mitä minulle huudettiin ja jäin täysin alakynteen, koska en osannut vastata samalla mitalla. Riidan kohteena ollut asia ei koskaan selvinnyt, ja seuraavat päivät vietin miettien, oliko vastapuoli ihan oikeasti tarkoittanut kaikki ne asiat, mitä kiihdyksissään oli minulle huutanut. Toinen osapuoli oli taas jo seuraavana päivänä ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Asia jäi siihen kunnes tuli seuraava riita ja nämä selvittämättä jääneet asiat vedettiin siihen mukaan uusien haukkujen kera. Lienee sanomattakin selvää, että ajan kuluessa välit tähän ihmiseen katkesivat pysyvästi. Emme saaneet ikinä yhtäkään konfliktia ratkaistua, sillä riitelytyylimme poikkesivat liikaa toisistaan.

Kaikille on varmasti ainakin joskus tullut riidellessä ylilyöntejä; on tullut sanottua asioita, joita ei välttämättä tarkoita, ainakaan ihan sanatarkasti. Jos myöhemmin ei pyydä anteeksi sanomisiaan tai muuten selvitä, mitä tarkoitti ja mitä ei, vastapuoli jää mahdollisesti siihen uskoon, että kaikki sanottu tarkoitettiin. Pahimmassa tapauksessa selvittämättöminä nämä asiat voivat jäädä kytemään pinnan alle ja aiheuttaa surua, ahdistusta ja masennusta. Kaikilla ei ole rohkeutta tai voimavaroja alkaa kyselemään riidan jälkeen, mitä tarkoitettiin ja mitä ei.

Tänä päivänä peräänkuulutetaan niin kovasti sitä luottamusta, ja että pitää uskoa, mitä meille sanotaan.  Miksi sitten riidellessä yhtäkkiä ei pitäisikään uskoa kaikkea ja luottaa siihen, että toinen kanssa tarkoittaa sitä, mitä sanoo?

Omat ajatukset tietää vain jokainen itse, ja tästä syystä ei voida koskaan tietää satavarmasti, tarkoittiko riidan vastapuoli solvauksiaan vaiko ei, jos hän ei itse selvennä asiaa. Itse koen tosi tärkeänä, että jos riitatilanteessa olen sanonut jotakin, mitä en oikeasti tarkoittanut, oikaisen asian mahdollisimman pian anteeksipyynnön kera.

Ihmissuhteidemme laatua määrittää aika pitkälti konfliktinratkaisutapamme ja -taitomme. Jonkun seurustelukumppanin tai ystävän kanssa voi olla maailman ihaninta ja hauskinta, mutta ykskaks kaikki saattaakin kaatua siihen, että joudutaan riitaan, jota ei pystytä ratkaisemaan. Jollekin jää jotain niinsanotusti hampaankoloon, selvittämätön asia jää vaivaamaan pinnan alle, ja silloin kaikki muuttuu.

Ihmissuhteella, jossa molemmilla osapuolilla on samankaltainen riitelytapa, ja jossa myös riitatilanteissa toimitaan jonkinnäköisessä yhteisymmärryksessä, on huomattavasti paremmat selviytymismahdollisuudet. Jos riitelevät osapuolet kiihtyneestä mielentilastaan huolimatta ovat valmiita kuuntelemaan, ja ennen kaikkea yrittämään ymmärtää vastapuolen argumentteja, ja sen jälkeen yhdessä tiiminä miettimään asiaan molempia osapuolia tyydyttävän ratkaisun, riita saattaa jopa lähentää näitä kahta, sekä lisätä keskinäistä luottamusta siihen, että asiat voidaan selvittää ja ratkaista yhdessä.  Kun ihmissuhteessa voi luottaa siihen, että voi ottaa puheeksi vaikeatkin asiat ilman pelkoa että tulisi lytätyksi, ei tarvitse miettiä ja hautoa asioita itsekseen päivä-, viikko-, tai jopa vuosikausia. Mitä nopeammin ja tehokkaammin asiat selvittää, sitä vähemmän on stressiä ja mielipahaa.

Konfliktien nopea selvittäminen on myös loistavaa ajanhallintaa, kun ei tarvitse hukata aikaa asioiden omassa mielessään vatvomiseen ja hautomiseen. 


En tietenkään  ala ehdottelemaan, että kukaan muuttaisi riitelytapojaan. Jokainen tietää parhaiten itse, miten tykkää riidellä. Mutta: omaa riitelytyyliä voi olla hyvä joskus miettiä. Kuinka yhteensopiva riitelytyylini on läheisteni kanssa? Palveleeko toimintani parhaalla tavalla ihmissuhteitani? Voisiko joku pieni muutos riitelykäyttäytymisessäni helpottaa konfliktien ratkaisua? Haluaisinko oikaista jotain, mitä tuli riidan keskellä sanottua, mutta en sitä oikeasti tarkoittanut? Onko jotain, mitä minun kannattaisi pyytää anteeksi? Jos seuraavalla kerralla pystyisin riitelemään rakentavasti, mitä siitä voisi seurata?


 


 

maanantai 8. joulukuuta 2014

Jumissa menneisyydessä?

Ystäväni ehdotuksesta pohdiskelen tällä kertaa sitä, miksi jotkut jumittuvat menneisyyden tapahtumiin.

Kaikki tuntevat varmasti ainakin jonkun, joka roikkuu jatkuvasti meneessä. Moni meistä on todennäköisesti itsekin kokenut vähintäänkin lyhyen jakson elämässään, jolloin on tuntunut siltä, ettei elämässä oikein tunnu pääsevän eteenpäin. Miksi sitten jotkut jäävät helpommin ja pidemmäksi aikaa menneisyyteen roikkumaan kuin toiset?
Jokainen menneisyydessä jumittava tietää parhaiten itse, minkä takia ei ole päässyt menneisyyden ikävistä tapahtumista eteenpäin. Kirjoitan tässä pohdintojani siitä, miksi näin voi olla.

Menneisyyteen saattaa jumittua, koska tällöin on helppo olla ottamatta vastuuta omasta elämästä. Kaiken voi aina selittää tyyliin: "En voi menestyä elämässäni, koska minulla oli vaikea lapsuus." Tai: "Entinen aviopuolisoni petti minua. En voi kuvitellakaan aloittavani uutta parisuhdetta, koska en voi luottaa enää kehenkään." Menneisyydestä löytyvät vastaukset ja syyt joka asiaan: tietyt asiat eivät kertakaikkiaan voi onnistua tänä päivänä, koska henkilöllä on vaikea menneisyys ja asiat eivät ole ennenkään onnistuneet.

Menneisyydessä on tavallaan turvallista elää; kun keskittyy menneisyyden asioihin, ne todennäköisimmin myös toistavat itseään ja silloin ainakin tietää jo etukäteen edes suunnilleen mitä saa. Kun ei yritä mitään uutta tai vanhasta kaavasta poikkeavaa, ei tule pettymyksiäkään.

Menneisyyden murehtijat saavat monesti myös osakseen sääliä tilittäessään vanhoja asioita uudelleen ja uudelleen. Jotkut saattavat saada nautintoa siitä, että heitä surkutellaan, ja voivotellaan heidän onnetonta elämäänsä. Onhan tämäkin keino yrittää saada ihmisiltä huomiota ja huolenpitoa.

Toiset taas kokevat elämänsä parhaan ajan olleen jossain menneisyydessä. Olen vuosien varrella pelottavan monen yli kolmikymppisen tuttuni sanovan tyyliin: "Parhaat vuoteni olivat silloin parikymppisenä." Nykyhetki ja tulevaisuuden näkymät ovatkin varmasti aika ankeat, jos uskoo vahvasti kaiken parhaan elämässä olevan jo takanapäin.

Joillekin menneisyyteen ripustautuminen voi myös olla tietoinen valinta. He eivät ehkä haluakaan kohdata todellisuutta ja nähdä mahdollisuutta elämänsä parantamiseen. Sekin on hyväksyttävä. Ketään ei voi auttaa tai muuttaa väkisin.

Onneksi kuitenkin todennäköistä on, että moni menneisyyteen keskittyvä ei vain yksinkertaisesti ole vielä oivaltanut, että kaikki on hänestä itsestään kiinni. Elämästä voi tehdä juuri sellaista kuin haluaa. Tai ehkä hän ei ole saanut oikeanlaista apua tilanteen parantamiseen.

Koskaan ei ole myöhäistä muuttaa elämän suuntaa. Voit ottaa elämän ohjakset omiin käsiin. Voit päättää katsoa asioita toisella tavalla kuin aiemmin ja nähdä sekä menneisyytesi, että tulevaisuutesi uudessa valossa: silloin kaikki muuttuu.

Koetko jumittavasi negatiivisessa menneisyydessäsi? Haluaisitko päästää irti menneestä ja siirtyä elämässäsi seuraavalle tasolle? Joskus tähän muutokseen riittää vain pieni sysäys. Tämä sysäys voi olla vaikkapa sen faktan oivaltaminen, että tosiaan pystyt minä hetkenä hyvänsä muuttamaan ajattelutapaasi ja ottamaan elämäsi omiin käsiisi.
Asiaa voi edesauttaa ja voimistaa lukemalla alan kirjallisuutta, erityisesti inspiroivia kertomuksia ihmisistä, jotka ovat selvinneet niin sanotusti vaikeuksien kautta voittoon. Tai ehkä tunnet henkilökohtaisesti ihmisiä, jotka ovat menestyneet menneisyyden vaikeuksista huolimatta. Koeta jutella heidän kanssaan ja kysy, kuinka he sen tekivät. Saatat saada lisäinspiraatiota muutokseesi kun huomaat, että jotkut ympärilläsi olevista ihmisistä ovat oikeasti pystyneet muuttamaan elämäänsä, eikä kyse ole vain jostakin urbaanista legendasta.

Voit myös miettiä, miten voisit antaa menneisyyden tapahtumille uuden, positiivisen merkityksen. Esimerkiksi lapsena ja nuorena kärsin vuosia siitä, että äitini oli todella vaativa. Mikään mitä tein, ei ollut tarpeeksi hyvä hänelle. Olin ahdistunut ja koin jatkuvasti riittämättömyyden tunteita, vaikka yritin aina parhaani. Vasta aikuisena, vuoden jos toisenkin voivoteltuani äitini toimintaa, ymmärsin lopulta, että juuri näiden kokemuksien takia olen se määrätietoinen ja aikaansaava ihminen joka olen tänä päivänä. Ja samalla hetkellä menneisyyden ikävät kokemukset muuttuivat mahtavaksi voimavaraksi. Jos vain haluat, pystyt varmasti kääntämään menneisyytesi varjoja voimavaroiksesi. Kokeile! Olo kevenee aika nopeasti, kun vaihtaa vanhan negatiivisen kokemuksen positiiviseksi voimavaraksi, josta voi olla paljon iloa ja apua tulevaisuudessa.

Jos koet tarvitsevasi apua elämäsi täyskäännöksessä, ota rohkeasti yhteyttä alan ammattilaisiin. He ovat olemassa sinua varten.

Kun olet valmis siirtymään menneisyydestä tähän hetkeen ja sinulle mielekkään tulevaisuuden suunnitteluun, saat apua ja tukea tähän prosessiin esimerkiksi life coachilta. Jo muutamastakin valmennuskerrasta voi olla sinulle merkittävää apua.
Jos sen sijaan tunnet tarvitsevasi vielä laajempaa menneisyyden tapahtumien selvittelyä ennen nykyhetkeen ja tulevaisuuteen keskittymistä, tai voimavarasi mennä eteenpäin ovat vähäiset, saat parhaiten apua terapiasta.

Kaikki tarvitsemme joskus ulkopuolista apua tai tukea elämän eri tilanteissa. Aivan kuten treeniohjelmasi saattaa suunnitella personal trainer yhdessä kanssasi, yhtä lailla järkevää on pyytää life coachilta tai terapeutilta apua muun elämän suunnitteluun ja muutosten tekoon.

Koskaan ei ole myöhäistä tulla onnelliseksi. Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen menneisyys. Mitä jos alkaisit elää elämäsi parasta aikaa juuri nyt? Päätös on sinun.






sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Kohtalo omissa vai olosuhteiden käsissä?

Toissailtana katsoin televisiosta Nenäpäivä-show'ta. Nenäpäivä-kampanja järjestetään kerran vuodessa loka-marraskuun aikana ja kampanjan aikana kerätään varoja maailman köyhimmissä oloissa elävien lasten hyväksi. Tämänvuotinen neljän viikon kampanja huipentui siis Nenäpäivä-show'hun, jossa esiintyi laaja joukko hyvää tekeviä suomalaisia näyttelijöitä, laulajia ja julkisuuden henkilöitä. Esitysten lomassa näytettiin videoita, jotka on kuvattu niissä kohteissa, jonne Nenäpäivä-kampanjalla saatuja varoja on käytetty tai ollaan käyttämässä.

Minuun teki voimakkaimman vaikutuksen Sierra Leonelaisen Isatan haastatteluvideo. Isata oli vain kuusivuotias, kun kapinalliset hyökkäsivät heidän kyläänsä. Isatan isä tapettiin hänen edessään, jonka jälkeen Isata joutui vuosiksi kapinallisten seksiorjaksi.
Isata pääsi myöhemmin ammattikouluun ja opiskeli itsensä ompelijaksi. Hän on ompelijan työssään ansainnut sen verran rahaa, että on voinut vuokrata huoneen, jossa hän asuu kahden serkkutyttönsä kanssa, joista hän huolehtii. Hänellä on myös viimein varaa ostaa sänky, joten ei tarvitse nukkua enää paljaalla lattialla.
Isata uskoo, että hänen kohtalonsa on tällä hetkellä hänen omissa käsissään, ja että hänestä tulee jonain päivänä vielä jotakin isompaa. Tällä hetkellä lähin tavoite on oppia ompelutyö hyvin ja olla esimerkkinä muille. Seuraava tavoite on voimistaa tyttöjä, jotka elävät kaduilla. Isata haluaa perustaa ja johtaa koulua tai yhdistystä, jossa voi tukea nuoria tyttöjä. Haastattelun lopussa Isata hymyilee ja ennustaa seuraavien kymmenen vuoden kuluessa naisten valtaavan maan parlamentin. Naurahtaen Isata toteaa, että hänet äänestetään kansanedustajaksi vuonna 2017.

Olin todella liikuttunut ja inspiroitunut tämän videon jälkeen. Sitä turhan usein selittelee itselleen, ettei voi tehdä sitä tai tätä, koska olosuhteet ovat tietynlaiset. Ja sitten on näitä ihmisiä kuten Sierra Leonelainen Isata, joka on kasvanut niin kammottavissa olosuhteissa, että harva meistä osaa edes kuvitella. Ja silti Isata pyrkii eteenpäin elämässään ja hänellä on suunnitelmia, tavoitteita ja ennen kaikkea ymmärrys siitä, että hänen kohtalonsa on hänen omissa käsissään. Hän voi tehdä elämässään mitä haluaa, ja hän haluaa nimenomaan käyttää kaikkea menneisyydessä kokemaansa niin, että voisi estää muita tyttöjä kokemasta samaa.

Tässä on hieno osoitus siitä, että voimme jokainen vaikuttaa elämämme suuntaan omilla päätöksillämme ja omalla asenteellamme. Menestyksemme omassa elämässämme ei ole riippuvainen olosuhteista joihin olemme syntyneet, joissa olemme eläneet, tai joissa elämme juuri nyt. Meillä kaikilla on mahdollisuus tehdä päätöksiä ja valintoja, jotka johtavat meitä parantamaan elämänlaatuamme tai toteuttamaan unelmaamme. Jos päätämme olla käyttämättä tätä mahdollisuutta, se onkin sitten toinen juttu.

Vaikeuksia tulee eteen ihan jokaiselle. Sitä voi lamaantua tapahtuneesta ja jäädä pitkäksi aikaa tai jopa loppuelämäksi jumiin niihin ikäviin kokemuksiin ja tunteisiin. Tai sitten voi päättää porskuttaa eteenpäin ja käyttää kokemaansa hyväkseen ja jopa muiden hyväksi.

Usein näemme vain lopputuloksen siitä, kuinka joku on selviytynyt mahdottomalta tuntuvista olosuhteista, luonut huikean uran tai menestyksekkään tuotteen. On helppo sortua ajattelemaan, että menestys on saavutettu helpolla. Menestyvillä ja unelmiaan toteuttavilla ihmisillä on yleensä se yhteinen piirre, että he uskovat vahvasti itseensä ja mahdollisuuteensa tehdä tietty asia, taustoistaan tai olosuhteistaan riippumatta. He ottavat vastuun elämästään omiin käsiinsä ja toimivat.

Jos koet epäuskoa tai tarvitset inspiraatiota uskaltaaksesi unelmoida enemmän tai tähdätä korkeammalle elämässäsi, on olemassa paljon loistavia kirjoja siitä, kuinka vaikeudet käännetään voitoksi. Suosittelen lämpimästi esimerkiksi Rhonda Byrnen kirjaa Sankari, joka koostuu useiden, eri aloilla menestyneiden henkilöiden elämäntarinoista. Kirjassa esimerkiksi New Yorkissa huumeaddiktiperheeseen syntynyt Liz Murray kertoo matkastaan teini-ikäisenä kodittomaksi jääneestä ja ruokaa henkensä pitimiksi varastaneesta katujen kasvatista aina Harvardin yliopistosta valmistuneeksi, kirjailijaksi ja tunnetuksi puhujaksi.

Tässä vielä video, jossa Sierra Leonelainen Isata kertoo elämästään. Toivon kyllä koko sydämestäni, että Isata onnistuu tavoitteissaan. Uskoa ja tahdonvoimaa häneltä ei ainakaan puutu.

Nenäpäivän keräykseen voi muuten vielä osallistua 31.12.2014 asti osoitteessa www.nenapaiva.fi
Jos et ole ihan heti valmis muuttamaan radikaalisti omaa elämääsi, voit meille verraten pienellä summalla auttaa muuttamaan käänteentekevästi jonkin köyhän maan lapsen tai nuoren elämän suuntaa.






sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Sitä saa mitä tilaa

Olin kahden Helsinkiin viikonlopuksi tulleen kaverini kanssa illallisella. Tarjoilijan ottaessa tilausta vastaan jouduin tavalliseen tapaan varmistamaan, ettei tilaamani annos sisällä ruoka-aineita, joille olen allerginen. Toinen kavereista ei tiennyt allergioistani ja kysyikin, saatanko saada anafylaktisen shokin (vakava äkillinen allergiareaktio) jos syön jotakin väärää. Naureskelin, että kyllä vain, ja mieleeni tuli George Clooney elokuvassa "Burn after reading", jossa Clooney treffeillä naisten kanssa ollessaan kertoo allergioistaan, ja kuinka anafylaktisen shokin mahdollisuus tekee hänen elämästään vaarallista ja jännittävää. Naureskelimme hetken elokuvan kohtauksille ja anafylaktiselle shokille.

Noin kolmen viikon päästä taidenäyttelyn avajaisissa syömäni kaksi pienenpientä cocktailpalaa aiheuttivat minulle hieman myöhemmin tämän pahamaineisen anafylaktisen reaktion, josta oli kyllä hauskuus kaukana. Siinä tuli kiireinen lääkärireissu kesken rauhallisen ravintolaillan kun ei enää henki meinannut kulkea. En voinut kuin ajatella, että itsepähän olin tästä vitsaillut. Vetovoiman laki näytti taas kerran, kuinka asiat toimivat.

Viime kirjoituksessani sivusin hieman vetovoiman lakia, josta tuli maailmanlaajuinen ilmiö vuonna 2006 Rhonda Byrnen julkaistua kirjan The Secret-Salaisuus. Kirjassa käsitellään vetovoiman lakia helposti ymmärrettävällä tavalla. Kyseisen lain ydinhän onkin hyvin yksinkertainen: vedät puoleesi asioita ja ihmisiä, jollaisiin keskität ajatuksesi. Lyhyesti sanottuna: sitä saa mitä tilaa.

Itse löysin vetovoiman lain noin viisi vuotta sitten. Asuin tuolloin Italiassa, ja eräs ystäväni lahjoitti minulle The Secret-kirjan. Kirjaa lukiessani sydämeni hakkasi kiivaasti, kun kävin samalla elämääni läpi pikakelauksella. Aloin viimeinkin ymmärtää, miksi asiat elämässäni olivat menneet niin kuin olivat menneet.

Minulla oli aina ollut verraten huono itsetunto. Olin ajatellut enemmän tai vähemmän negatiivisesti itsestäni. Kuvailin itseäni ongelmamagneetiksi. Suorastaan vedin puoleeni kaikenlaisia ongelmia, sekä ihmisiä, jotka kohtelivat minua huonosti. Ihmissuhteeni olivat lähinnä katastrofaalisia. Kun tapasin ystäviäni, minulla oli aina uusia tarinoita kerrottavanani kaikenmaailman ongelmatilanteista, joihin olin taas kaoottisessa elämässäni joutunut. Olin aina se, jolla meni huonommin kuin muilla, enkä oikein uskonut, että asia tulisi siitä sen kummemmin muuttumaan.

Olinko aiheuttanutkin kaiken ihan itse keskittymällä negatiiviseen ja toistelemalla kerta toisensa jälkeen eri ihmisille, kuinka vedin puoleeni ongelmia ja huonoja ihmissuhteita? No, ehkä en kuitenkaan ihan kaikkea kaikkea ollut itse aiheuttanut, mutta näin selvän yhteyden ajatusteni, toimintani ja elämäntapahtumieni välillä.

Vetovoiman laki ei tunne eroa positiivisten tai negatiivisten asioiden välillä, eikä se tunne myöskään ei-sanaa. On aivan tavallista, että toistelemme: "en halua lisää ongelmia" tai: "en halua elää näin", ja sitten ihmettelemme, kuinka eteemme tulee vain lisää ongelmia, ja elämämme on juuri sellaista, mitä emme haluaisi. Eli keskitymme usein vain siihen mitä emme halua, ja sitten murehdimme, kun ne asiat, joita emme halua, seuraavat meitä jatkuvasti.

Itselläni on kymmeniä, niin positiivisia kuin negatiivisiakin esimerkkejä vetovoiman laista omasta elämästäni. Italiassa Comojärvellä asuessani, työmatkani kulki järven rannassa olevan Comon Aeroclubin vesitasokonehangaarin ohi. Katselin aina kaihoisasti järvellä ja ilmassa pörrääviä lentokoneita. Halusin kovasti päästä kokeilemaan sellaista lentoa, mutta hinta oli silloisella Italian palkallani aivan liian korkea. Ajattelin joka kerta hangaarin ohi kävellessäni, että kunpa joku mukava lentäjä joskus kysyisi minulta, haluanko lähteä lentämään vesitasolla. Tiesin ajatukseni olevan aika kaukaa haettu, mutta mitä siitä. Pari vuotta leikiteltyäni tällä ajatuksella, tutustuin tyttöön, joka otti lentotunteja vesitasoilla. Olin hänen kanssaan toisinaan hangaarin kahvilassa, ja eräänä päivänä yksi Aeroclubin lennonopettajista esitti minulle nuo maagiset sanat: "Haluaisitko joku kerta lähteä kokeilemaan lentoa vesitasolla?"  Ja niin pääsin viimeinkin unelmoimalleni vesitasolennolle  maagisen kauniin Comojärven ylle. Unohtumaton kokemus.

Vetovoiman laki saattaa toimia myös asioissa, joita emme niinkään aktiivisesti halua elämäämme, mutta joista esimerkiksi vitsailemme. Viitisentoista vuotta sitten opiskelin ammattikoulussa pukuompelijaksi. Kurssikaverini kanssa osoitimme hieman outoa opiskelijahuumoria laskemalla usein leikkiä, kuinka valmistumisemme jälkeen hakeutuisimme erään tunnetun suomalaisen miesten alusvaatemerkin tehtaalle sepaluksentekijöiksi. Väsyneinä nauroimme tälle usein, mutta muistin aina lopuksi painottaa, että en kyllä ikinä menisi tehtaaseen töihin.
Niin sitten kymmenisen vuotta myöhemmin Italiassa asuessani päädyin Sveitsin puolelle monien maailman hienoimpien miesten vaatemerkkien puvunhousuja valmistavaan tehtaaseen ompelemaan. Siellä työntekijät oli jaoteltu osastoihin ja jokaisella osastolla tehtiin joku tietty työvaihe. Osastolla, jonne minut sijoitettiin, tehtiin -yllättäen- sepaluksia! Olkoonkin, että kyse oli luksustuotteista, parhaimmillaan valmistamamme housut saattoivat maksaa asiakkaalle monta tuhatta euroa, ja näitä housuja meni toisinaan maailman tunnetuimmille filmitähdille ja kuninkaallisille. Silti, fakta oli, että olin tehtaalla ompelemassa sepaluksia -eli tein juuri sitä, mitä minun ei missään tapauksessa pitänyt koskaan tehdä! Nämä olivat juuri niitä aikoja kun tutustuin vetovoiman lakiin, ja elämääni taaksepäin katsoessani ymmärsin yhteyden menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Kyllä nauratti! Vaihdoin työpaikkaa lyhyen ajan sisällä.

Tultuani tietoiseksi vetovoiman laista, päätin muuttaa elämäni suuntaa. Vaihdoin entiset negatiiviset ajatukset positiivisiin. Sitä mukaa kun muutin ajatuksiani ja ajattelutapaani, myös asiat ympärilläni alkoivat muuttua. Loin itselleni täysin uudenlaisen elämän.

Vetovoiman laki toimii, halusimme tai emme. Ajatustemme keskittäminen asioihin, joita haluamme elämäämme, tuo nämä asiat huomattavasti lähemmäksi meitä. Jos et tiedä, mitä haluat, voit aina esimerkiksi kirjoittaa paperille asioita, joita et halua. Ota sitten toinen paperi, jolle kirjoitat ei-haluamiesi asioiden vastakohdat tyyliin "En halua olla flunssainen - Haluan olla terve" "En kestä tätä työtä, jota teen -Haluan löytää uuden, mielekkään työn". Sen jälkeen revi tai rutista ja heitä roskiin negatiiviset ilmaukset sisältävä paperi. Näin heität vanhat ja negatiiviset ajatukset roskiin ihan kirjaimellisesti. Toisella paperilla olevista uusista, positiivisista ajatuksista on hyvä jatkaa eteenpäin. Paperin voi kiinnittää vaikkapa jääkaapin oveen tai muuhun paikkaan, josta sen on helppo muistuttaa sinua ajattelemaan uudella tavalla.

Positiivista vetovoimaa päivääsi



maanantai 15. syyskuuta 2014

Sosiaalinen media aarrekarttana

Luin äskettäin blogikirjoituksen, jossa pohdittiin nykyelämän vaatimuksia; ihmisten odotuksia ja paineita siitä, että kaiken pitäisi aina mennä hyvin. Ongelma oli erityisesti se, että sosiaalisessa mediassa ihmiset antavat yleensä ymmärtää heidän elämänsä olevan täydellistä. Tekstissä haluttiin korostaa, että on ihan ok, että kaikki ei aina mene hyvin. Elämän ei tarvitse olla täydellistä.

Jäin miettimään, mikä siinä oikein on ongelmallista, jos ihmiset postaavat sosiaaliseen mediaan kuvia tai päivityksiä positiivisista asioista? Täytyykö siitä ottaa paineita itselleen, jos kaverilla menee hyvin? Eikö voi vain olla iloinen toisen puolesta ja ajatella, että hei, tuollainen olisi minustakin mukavaa? Voiko se ihan oikeasti tuntua hyvältä, jos sama kaveri postaisikin että hänellä menee tosi kurjasti?

Muistan, kuinka nuoruudessani olin varsinainen ongelmamagneetti. Kerran yksi ystäväni sanoi, että minulle on hyvä soittaa silloin, kun hänellä menee huonosti. Minulla nimittäin meni aina huonommin, ja tämä sai ystäväni tuntemaan olonsa paremmaksi. Hieman kyseenalainen kohteliaisuus, joka tuntuu nyt vielä kieroutuneemmalta kuin joskus silloin vuosia sitten.

Voisiko ne kicksit kuitenkin saada yhtälailla siitä, että toisilla menee hyvin? Sitäpaitsi, ennen kuin täysin ahdistuu siitä, että somekaveri söi upeannäköisen lounaan huippuravintolassa, oli unelmalomalla, tai voitti urheilukilpailut, kannattaa muistaa, että yksi päivitys tai kuva harvemmin kertoo koko totuutta kyseessä olevan ihmisen elämästä. Kaveri julkaisee esimerkiksi kuvan, jossa tuulettaa onnellisena teräsmieskisan maalissa. Kuvasta ei kuitenkaan näy, kuinka paljon verta, hikeä ja kyyneleitä kaveri on vuodattanut treenatessaan tuota kisaa varten, ja kuinka hän on unelmoinut tuosta päivästä jo vuosia. Emme koskaan voi tietää, mitä kaikkea yksi kuva kätkee taakseen.

Itse luen mieluiten positiivisia päivityksiä ihmisiltä. Somekavereiden kuvista saa usein ideoita siitä, millaisia asioita haluaisi kokea tai minne haluaisi matkustaa, vaikkei siihen juuri tällä hetkellä olisi mahdollisuutta. On myös ihana kuulla onnistuneista projekteista tai hauskoista juhlista. Jopa jonkun vastarakastuneen parisuhdehehkutus tuo piristystä, vaikka itsellä olisi menossa kaikkea muuta kuin täydellinen päivä. Inspiroivat kuvat ja sitaatit antavat monesti ajattelemisen aihetta ja uutta perspektiiviä asioihin. Ja on yksinkertaisesti upeaa, kun ihmisillä menee hyvin!

Kaikenlaiset voivottelu/valitus/haukkumispäivitykset taas tuntuvat jotenkin hassuilta, voiko sellaisista olla kenellekään hyötyä? Jokainen varmaankin tuntee ainakin jonkun, jolla vaikuttaa aina menevän surkeasti; on flunssaa, päänsärkyä tai ties mitä vaivoja. Monesti myös suunnilleen koko maailma tuntuu kohtelevan häntä huonosti. Mitä tuollaisilla postauksilla oikein tavoitellaan? No tietysti saa ainakin huomiota ja sääliä jos sitä on vailla. Mutta kuinka pitkälle sellainen huomio tai sääli oikeasti kantaa? Jos haluaa haukkua jonkun tai saattaa jonkun ihmisen huonoon valoon, sosiaalisessa mediassa tämä negatiivinen sanoma saavuttaa kyllä nopeasti suurenkin joukon ihmisiä. Toki yleensä käy niin, että toisia julkisesti haukkuva ihminen antaa huonon kuvan ensisijaisesti itsestään.

Vetovoiman lain mukaan vedämme puoleemme enemmän sitä, mihin keskitymme, oli se sitten positiivista tai negatiivista. Tähän perustuu myös niin sanottujen aarrekarttojen tai mood boardienkin teko; kootaan kuvia, sanoja tai lauseita taululle asioista, joita halutaan omaan elämään. Taulun katseleminen ja siinä olevien asioiden kuvitteleminen itselleen inspiroi ja nopeuttaa näiden asioiden toteutumista omassa elämässä. Ja vaikket katsoisikaan aarrekarttaasi tai mood boardiasi vuosiin, saatat jonain päivänä yllättyä löydettyäsi unohdetun taulun jostakin pöytälaatikon pohjalta ja nähdessäsi siinä olevat asiat, jotka ovat kuin ovatkin toteutuneet. Itse näkisin, että sosiaalinen media toimii omalla tavallaan virtuaalisena mood boardina. Sinne postataan kuvia, sanoja ja lauseita, jotka jäävät elämään profiiliimme tai sivullemme.

Sosiaalisessa mediassa julkaisemamme asiat näkyvät usein sadoille tai jopa tuhansille ihmisille, joten sanomamme vain vahvistuu sen saadessa suuremman yleisön. Itse tietysti päätämme, mihin haluamme keskittää ajatuksemme ja energiamme. Jos keskittää ajatuksensa siihen, että on kipeä, tai että kaikki ihmiset kohtelevat minua huonosti, vetää vain lisää sairautta tai hankalia ihmisiä puoleensa. Jos taas keskittyy hyviin asioihin ja hetkiin elämässään, niitä mitä todennäköisimmin saa elämäänsä myös lisää.

Palatakseni tämän tekstin alkuun; on todellakin ok, ettei kaikki mene aina hyvin. Ei kellään mene aina kaikki hyvin, kyllähän se nyt tiedetään. Voimme kuitenkin valita, minkälaisiin asioihin ja tunteisiin haluamme keskittyä. Se, että joku postaa positiivisia asioita sosiaaliseen mediaan, ei välttämättä tarkoita sitä, että hänen elämänsä olisi aina täydellistä. Ehkä hän ei vain koe tarpeelliseksi ilmoitella kaikille somekavereilleen, että päätä särkee, tai että koira oksensi juuri sohvalle, vaan ainakin yrittää keskittää ajatuksensa johonkin hyvään, joka parhaassa tapauksessa piristää muitakin.

Sosiaalisen median käyttäminen omana virtuaalisena aarrekarttana voi parhaimmillaan toimia inspiraationa ja energianlähteenä sekä sinulle, että sosiaalisen median kontakteillesi. Kuvilla ja muilla postauksilla voit vetää puoleesi juuri niitä asioita, joita tavoittelet tai joihin keskität energiasi, olivatpa ne positiivisia tai negatiivisia. .

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Tilanne haltuun!

"Miksi jotkut ihmiset päättävät elää ahdistuksessa ja onnettomina? Miksi kukaan valitsisi surkeutta elämäänsä, kun tarjolla on iloa, onnea ja rakkautta mielin määrin?"

Näitä asioita olen miettinyt paljon. Jokin aika sitten ystäväni, joka kuuluu juuri näihin ahdistuksen valitsijoihin, ehdotti, että kirjoittaisin asiasta. Innostuin heti.

Onnellisuus, tai ylipäätään monenlaiset hyvät asiat ja elämäntapahtumat koetaan joskus todella pelottavina. Niitä on kyllä kiva päästä kokeilemaan; kenestäpä ei olisi ihanaa vaikkapa rakastua. Uusi elämäntilanne voi kuitenkin tuoda niiden positiivisten tunteiden mukana myös negatiivisia ajatuksia. Ymmärretään, että jos tämä ihana tunne loppuukin yhtäkkiä, sittenhän on taas paha olla ja siitä seuraa kipua. Johan vanha suomalainen sanontakin sanoo: "Itku pitkästä ilosta". Aletaan odottaa ja pelätä, että jotain ikävää tapahtuisi, joka sitten kuittaisi kaiken sen hyvän mitä on juuri tullut omaan elämään.  Nämä pelot luovat kovan paineen, ja tässä kohtaa moni alkaakin itse sabotoida tilannetta. Onhan parempi ottaa kontrolli omiin käsiin ja lyödä jarrut pohjaan, tai jopa lähteä tilanteesta kokonaan pois, ennen kuin joku muu tekisi sen, ja josta seuraisi kipua.
Palataan siis sinne ahdistukseen, jossa on helppoa ja turvallista elää, koska silloin kontrolli on koko ajan itsellä ja ikävien yllätysten mahdollisuus on huomattavasti pienempi.

Asian voi kääntää toisinkin päin. Tässä tilanteessa ei uskalleta edes lähteä kokeilemaan mitään positiivista. Esimerkiksi: jokainen varmaan tietää lähipiiristään jonkun, joka epätoivoisesti roikkuu huonossa ihmissuhteessa. Tiedetään erittäin hyvin, ettei suhde enää toimi ja olisi aika lähteä eteenpäin. Lähipiiri seuraa tilannetta ja ihmettelee täysin ymmällään, kuinka heidän läheisestään on tullut pahimman luokan masokisti, jonka elämä on kumppaninsa takia yhtä kärsimysnäytelmää, mutta silti hän on halukas jatkamaan yhteiseloa kumppaninsa kanssa päivä toisensa jälkeen. Tällainen elämäntyylihän kuulostaa aivan järjenvastaiselta!
Taas kerran ollaan siellä valintojen äärellä. Itse valittu ahdistus on turvallista. Vaikka sattuukin, se tuntuu paremmalta vaihtoehdolta kuin olosuhteiden muuttaminen, joka olisi kuin hyppy tuntemattomaan. Hypystä tuntemattomaanhan voi seurata mitä vain; myös onnellisuutta, sehän vasta pelottavaa onkin! Kun valitsee elämän, jossa on onneton ja ahdistunut, ja on tuttu kumppani tai elämäntilanne, joka lisää näitä tunteita, ainakin tietää koko ajan, mitä saa.

Miksi se onkin sitten niin, että vain huonojen tuntemusten koetaan olevan omassa kontrollissa? Miksei samalla tavalla onnellisuus tai ilo voisi olla meidän omassa kontrollissamme? Itsehän me päätämme, miltä meistä tuntuu, ja mitä tunteita haluamme voimistaa. Eikö ahdistuksen sijaan voisi yrittää keskittyä omaan hyvinvointiin, omaan itsetuntoon ja onnellisuuteen? Nämähän voivat kummuta ihan ihmisestä itsestään. Ei onnellisuuden edellytys ole parisuhde, uusi työpaikka, kallis urheiluauto, lottovoitto tai mikään muukaan ulkoinen seikka. Jos ja kun niitä hyviä asioita tapahtuu, ne tuovat elämään kivaa plussaa, mutta oma onni tai itsetunto ei voi koskaan rakentua vain muiden ihmisten tai olosuhteiden varaan. Ihmisen sisältä tuleva perusonnellisuus tuo rohkeutta lähteä kokeilemaan uusia asioita ja tehdä muutoksia elämässä, kun itsellä on tieto siitä, että meni niin tai näin, selviän joka tapauksessa.

Minä elin itse vuosia peloissa ja ahdistuksessa, joten tiedän erittäin hyvin, mitä se on. Olin suorastaan alan ekspertti! En vaihtaisi päivääkään elämästäni, mutta kyllä välillä naureskellen mietin, mitä päässäni niinä vuosina oikein liikkui. Mutta ne vuodet olivatkin arvokasta oppimateriaalia. Katson taaksepäin ja huomaan, kuinka monesta ikävästäkin asiasta olen selvinnyt. Joka takaiskun jälkeen olen noussut tuhkasta kuin feniks-lintu. Tältä pohjalta on oikeastaan aika hyvä jatkaa eteenpäin kohti elämän ennalta arvaamattomia seikkailuja ja hyppyjä tuntemattomaan sen kummemmin pelkäämättä. Ikäviä kokemuksia en voi koskaan täysin välttää, tietenkään, mutta rohkeasti tilanteisiin menemällä annan mahdollisuuden suuremmalle onnellisuudelle ja elämän huippuhetkille.

Joskus, kun epäilys iskee, kuuntelen toistolla Elastisen ja Jontte Valosaaren upeaa "Hallussa"-kappaletta. Kappaleessa viitataan erityisesti urheiluun, mutta mielestäni sanoma sopii kaikenlaisiin elämäntilanteisiin. Kuuntelen kappaleen sanoja, ja totean itselleni: "Hei, eiköhän ole aika ottaa tilanne haltuun!" 


"Se ei oo muista ku must kii
 Ei oo tulos tuloksii ilman tuskii
 Se on valinta, mä en venaa enkä valita
 Kun tilanne tulee, se on puskii
 Se ei oo muista ku must kii
 Ei oo tulos tuloksii ilman tuskii
 Se on valinta, mä en venaa enkä valita
 Beastmode, puskii

 Tää on mun hetki, jos mä päätän niin
 Otan tän, otan tän, mä otan tilanteen haltuun
 Tää on mun hetki, tartun siihen kii
 Otan tän, otan tän, otan tän, tää on hallussa"


                         (Elastinen feat. Jontte Valosaari: Hallussa)